kuolema

Tiedättekö sen tunteen, ku ootte niin surullsia ettette jaksais ees itkeä, koska ootte jo itkeny nii paljon? Oot vaa nii surullinen et melkein oksettaa. Jos ette, nii hyvä. En haluu et kukaa joutuu tuntee tällee.

Mun marsu, Vuokko, on ollu jo pari viikko kipee. Molemmat marsut on ollu ain sillon tällön kipeitä, mut se on menny ain ohi. Toivoin sit et se menis tälläki kertaa ohi, vaik se oliki erilaista. Just tänää aattelin et onpas kivaa kun meiän perheessä periaatteessa kaikilla on oma lemmikki, ku Vuokko on mun, toinen marsu Milli on Helmin, Mira-koira on Lillin ja Martta äidin. 

Nii. Äiti vei sit Vuokon tänää eläinlääkäriin, ja se lopetettiin siellä. Vuokko oli liian söpö ja ihana, miks sen piti sairastua. En kestä liian epäreilua.

Olin sillon paikallisessa, ja vaik tiesinki et nii tulee luultavasti käymään, ahistuin ihan hirveesti. Enkä pelkästeen siitä et Vuokkoo ei enää oo, vaa myös siitä, et mul ei ollu siel "turvapaikkaa". Ilmari ei ollu siellä, ja se (jostain syystä) ainoo ihminen jonka luokse oikeesti oisin pystyny menee, sanoo et marsu kuoli ja romahtaa siihen itkemään, oli jo lähteny. Mun on vaa hankala itkee ihmisten seurassa, varmaan siks kun itken niin helposti. Ei tee järkee. Mut niin se vaan on, ja vaik monet paikallisen tyypeistä on mulle tosi hyvii ja tärkeit kavereita, ni joku siinä vaan esti. En tiiä. Tuntemukset on liian käsittämättömiä.

Ku pääsin himaan, olin kerenny itkee jo Ilmarin seurassa jonkun aikaa, ku se tuliki keskustaan saattaakseen mut kotii, ja koko junamatkan, ni jotenki Martta huomas et kaikki ei oo hyvin. Ehkä himassaki oli surullinen tunnelma, mut se sit seuras mua joka paikkaan, ja silleen jotenki pelasti mun fiiliksen. Ku olin menos nukkuu, äiti kysy et haluisinko et se nukkuis mun kaa. En haluis nukkuu yksin, mut sanoin silti et ei tarvii. koska tarttisin vaa Ilmarin jonka kainalossa voisin sit nukkuu ja itkee rauhassa. Emt. Kuolema ei oo hyvä asia.

Ja tää ei sinänsä liity aiheeseen, mut liittyy mun fiiliksiin. Koska sillon ku olin leikkauksessa, mua ei oikeestaa pelottanu sitä ennen. Tai kyl mua pelotti ja itkinki sitä hiljaa Ilmarille pari päivää sitä ennen, mut sit se oli sellast epämäärästä se leikkausta edeltävä päivä ja se leikkausaamu. Ennen sitä leikkausta ne anto mulle esilääkkeen, sitä varten ettei sit tarvi panikoida tai jotai, et on sit valmis ku menee leikkaussaliin. Muhun se vaikutti silleen, et sen lääkkeen ottamisen jälkeen muistan vaa sen ku äiti ja Ilmari tuli takas sinne mun huoneesee, mut en mitää muuta. Eihän siinä mitään, kaikki meni hyvin. Mut mä en kerenny pelätä, en sanoo moikka, en mitään. En pohtia viimesiä hetkiä, et mitä jos jotain käy, pitää Ilmaria kädestä, sanoo et rakastan sitä. Koska sit seuraava muistikuva on siitä ku heräsin. Ja sillon aloin itkee, koska se oli vaa nii hämmentävää. Joskus sen leikkauksen jälkeen ku eka tajusin et lol vika muistikuva onki aik kaukaa, tajusin et en ollu kerenny hyvästellä äitii ja Ilmaria. Vaik se on tosi typerää, ni mua rupes vast siin kohtaa pelottaa se, et mitä jos jotain oliski menny pieleen. Mitä jos... jotai. Jos en oiskaa enää heränny. Jos en ois enää ikinä päässy tapaan Ilmaria. Mitään ei käyny, kaikki meni hyvin, arpikin paranee tosi kovaa vauhtia ja kaikkee, mut vaik siit leikkauksest on nyt jo yli 11 viikkoo ni ain välillä se palaa mun mielee, ja vieläki pelkään sitä et mitä jos oisinki kuollu. Varsinkin dösämatkoilla, ku on liikaa ajateltavaa. Ja myös tällasina hetkinä, kun on muutenkin tosi maassa ja surullinen, ja/tai sitten pelossaan. Se ei oo kivaa, varsinkaa koska ei mul oo oikeesti mitään syytä.

Joo. Välillä tekee hyvää purkaa ajatuksiaan.